sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Takaisin normaalipainoon - ei laihdutuskuuri vaan korjausliike



Tänään kirjoitan asiasta, joka menee blogin aihepiirien ulkopuolelle. Koska viime aikoina olen itse päätynyt lukemaan monia hyvinvointia ja elämäntaparemontteja käsitteleviä blogeja ja postauksia, päätin itsekin antaa jollekin vertaistukea etsivälle lukijalle mahdollisuuden päätyä lukemaan kokemuksiani.

Vakituiset lukijani tietävät, että viime vuosi oli elämässäni aika vauhdikas: viimeistelin väitöskirjaa erilaisten lyhyiden pätkärahoitusten turvin enkä tiennyt tulevasta muutamaa kuukautta pidemmälle kerrallaan. Kuulumisia kyseleville vastailin, että hyvin menee - ja niinhän se vuosi lopulta menikin, kai, ihan hyvin. Väikkäri paketointiin aikataulussa ja hyvin arvosteluin, ja uusia hommia aina järjestyi.

Vasta kesällä aloin oivaltaa, miten kovan paineen alla olin elänyt ja mitä se oli arkirutiineilleni tehnyt. Kesäkuun alussa kirjoitinkin siitä, kuinka opettelin taas liikkumaan. Uimaan en ole enää kovin usein ehtinyt, mutta uusien työkuvioiden myötä olen nyt tyytyväinen UniSportin vakkariasiakas.

Liikuntarutiini oli kuitenkin vain elämäntapakorjausliikkeen ensimmäinen osa. Toinen osa alkoi vähän myöhemmin kesällä ja vaati enemmän henkisten esteiden ylittämistä kuin liikunnan lisääminen - koululiikuntatraumat oli selätetty jo vuosia aiemmin. Olen koko ikäni ollut normaalipainoinen mutta usein huolissani painostani. Aina silloin tällöin olin yrittänyt pudottaa muutamaa kiloa - aina erittäin kehnolla menestyksellä.

No, nytpä en enää ollutkaan normaalipainoinen. Juhannuksen jälkeen konferenssireissulle lentolaukkua pakkaillessani punnitsin laukun - ja siinä samalla itseni. Olin ollut käymättä vaa'alla yli vuoden ajan, sillä tiesin lihoneeni: moni vaate oli alkanut puristaa ja haudattu kaapin perälle. Tämä vahingossa vaa'alle "joutuminen" oli kuitenkin odotettua suurempi järkytys: painoin noin kymmenen kiloa enemmän kuin se kroppa, jossa - plus miinus muutama kilo - olin suunnilleen koko aikuisikäni viettänyt. Onneksi olin juuri lähdössä reissuun, enkä voinut ryhtyä hätiköityihin toimenpiteisiin (kuten mehupaastolle), vaan päätin miettiä tilannetta kunnolla.



Tajusin, että olen pelännyt lihomista tosi paljon, johtuen ainakin osittain siitä, että lähipiirissä on joutunut seuraamaan monen ihmisen tuskailua ylipainon ja siihen liittyvien sairauksien kanssa. Uskoin, että olisi vain vääjäämätön ajan kysymys, koska minäkin lihoisin, ja kun niin kävisi, en enää koskaan pääsisi kiloistani eroon. Nyt kun kolmenkympin rajapyykki oli ylitetty ja lihominen nähtävästi viimeinkin alkanut, olin kauhuissani ja varma, että koska olin noin vuodessa kerryttänyt kymmenisen kiloa, mikä olisikaan tilanne viiden vuoden päästä! Ilman tätä nykyään pinnalla olevaa Vaakakapina-liikettä olisin varmaan aloittanut jonkin pussikeittokuurin, epäonnistunut siinä, syönyt ahdistukseen vähän lisää, ja itsensä toteuttava kierre olisikin ollut valmis. Päätin kuitenkin olla järkevä ja miettiä kunnolla, mikä oli vuoden aikana mennyt vikaan ja mitä pitäisi muuttaa. Olin nimittäin kuvitellut syöväni ihan ok: arkikokkailuissamme on paljon kasviksia, täysjyvää ja hyviä rasvoja.

Perusasiat olivat ehkä kunnossa, mutta isoin ongelma oli, että stressivuoden aikana olin hukannut fiiliksen siitä, milloin olin nälkäinen ja milloin kylläinen. Olin kirjoittanut sokerihumalan voimin ja skipatun lounaan jälkeen iltapäivällä mättänyt sushibuffetissa lautastolkulla, syönyt jättimäisiä lounaita "varastoon", jotta jaksaisin loppupäivän, ja tissutellut alkoholiakin harva se viikonloppu. Olin huonon keskittymisen etätyöpäivinä napostellut tylsyyteen, leiponut välttelytekemisenä ja palkinnut itseäni milloin milläkin herkulla.

Päätin pitää parin kuukauden ajan ruokapäiväkirjaa. Siinä en todellakaan laskenut kaloreita, ihan vain vihkoon kirjoitin ylös rehellisesti, mihin aikaan söin ja suunnilleen mitä söin. Ensimmäinen tavoite oli syödä neljä tai viisi kertaa päivässä kunnollista ruokaa: lakkasin sekä skippaamasta lounaita että napostelemasta turhia välipaloja. Lisäksi opettelin tunnistamaan nälkää ja kylläisyyttä nälkämittaritaulukon avulla. Mittari löytyy Mielenterveystalon Irti ahminnasta -sivuilta: siis merkkasin päiväkirjaan numeroina, kuinka kova nälkä oli ollut ja kuinka täyteen maha tuli. Lisäksi pohdiskelin onnistumisia ja epäonnistumisia: pistin merkille, että kerrankin mummulassa käydessäni onnistuin syömään sopivan määrän - ei joulupöytä-ähkyä, vaikka sellaisen vaara oli olemassa, tai mietin, mistä johtui epäonnistuminen, kun löysin itseni napostelemasta kahdeksatta kaurakeksiä suoraan kaapissa olevasta pussista (liian kevyt lounas).

Opettelin suunnittelemaan välipaloja. Opettelin muistamaan, että buffet-ähkystä ei tule hyvä vaan paha olo, samoin kokonaisen karkkipussin syömisestä. Opettelin sanomaan "ei kiitos" ja lopettamaan syömisen, kun maha oli täynnä, vaikka joku olisi tyrkyttänyt lisää, vaikka lautasella olisi vielä ollut ruokaa, vaikka olisin maksanut enemmästä. Söin edelleen suklaata, sushia ja vaaleaa leipää, mutta kohtuudella. Yllättäen se kohtuumäärä karkeissakin alkoi riittää, kun alla oli riittävästi oikeaa ruokaa. Join edelleen viiniä ja olutta, mutta vain silloin kun oikeasti teki mieli, en esimerkiksi sosiaalisesta paineesta tai "kun kerran ilmaiseksi tarjotaan".

Kävin vaa'alla pari kertaa viikossa, mutta muistutin itselleni jatkuvasti, että syön paremmin, koska haluan voida paremmin, en siksi että muuttuisin välittömästi paremmaksi ihmiseksi, jos vaaka vain näyttäisi sitä tutumpaa kymmenlukua. Edelleen tunnen näyttäväni kamalalta niinä päivinä, kun väsyttää, turvottaa ja tukka on likainen - ja hyvinä päivinä olin ihan yhtä tyrmäävän tyylikäs korkeammallakin painoindeksillä. Halusin takaisin vanhaan painooni, koska viihdyn kevyemmässä kropassa paremmin (samalla tavalla kuin vaikka hiustyyli tuntuu tai ei tunnu "omalta"), haluan käyttää vaatekaappini aarteita ja jaksaa kävellä portaat työpaikkani neljänteen kerrokseen ilman että tuntuu siltä kuin kantaisin mukanani ylimääräistä rinkkaa.

Yllätyin, kun paino kääntyikin hitaaseen laskuun pelkästään näillä muutoksilla, joiden noudattaminen loppuelämän ajan ei tunnu ylivoimaiselta tehtävältä. Nyt olen remppaillut elämääni nelisen kuukautta ja laihtunut kuusi kiloa. Olen taas normaalipainon puolella ja normaalin painonvaihteluvälini puitteissa. Pari kiloa saisi vielä lähteä, jotta ensi kesänä mahtuisin rakkaaseen vintage-nahkatakkiini. Mutta oikeastaan sillä ei ole paljonkaan väliä. Tärkeintä on, että maailmanloppu (ja metabolinen oireyhtymä) ei tullutkaan, vaikka lihoin. Voi olla, että joskus taas tulee uusia stressaavia aikoja, jolloin rutiinit menevät uudestaan rikki: opin nimittäin myös sen, kuinka vaivihkaisesti kilot kertyvät, kun paketti on sekaisin. Nyt kuitenkin tiedän, että osaan kyllä tarvittaessa taas korjatakin tapani.

Postauksen kuvat Freephotos.cc

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Päähinekauden paluu: neulepanta solmulla


Tällä viikolla sadevihmaiset aamut ovat saaneet minut luovuttamaan kesässä kiinni roikkumisesta. Olen alkanut pukea jalkaan varrelliset sukat, piilottanut kepeät kengät eteisen yläkaappiin - ja käärinyt palelevat korvalehteni taas pitkästä aikaa villaan, ainakin aamun ensimmäisellä kävelymatkalla kotoa junalle.


Ennen varsinaisen pipokauden alkamista kätevä välikausipäähine on (ysärivibainen) panta, ja pimeitä arkiaamuja piristää, että se on uusi. Kerrankin tikuttelin syysasusteeni ajoissa. Yleensä minulle nimittäin käy niin, että vasta ilmojen kylmetessä alan kaivata käsiini paksumpaa ja villaisempaa lankaa - ja sitten aloitan jonkin niin massiivisen projektin, että se valmistuu sitten sopivasti juuri silloin, kun sitä enää ei tarvita, kuten tämä keväällä puikolta pudonnut neulemekko.

Neulepannan juju on se, että palmikkoa muistuttava koriste ei olekaan palmikko vaan solmu! Se muodostuu siten, että kaksi pitkää neulesuikaletta pujotellaan toistensa lomitse. Solmun jälkeen neulotaan loppu päähineestä, ja takaosassa joustinneule levenee. Ohje on Novitalta ja ilmaiseksi luettavissa. Itse käytin lankana 7 veljestä, kuten ohjeessakin on, mutta en olekaan kutisevaa sorttia (ja olen joskus kuvitellut tekeväni villasukkia koko suvulle ja hamstrannut kyseistä lankaa jostakin tarjouksesta). Jos olisin tehnyt pannan jollekulle muulle, olisin valinnut pehmeämmän langan, sillä panta voi helposti kutittaa herkkäihoisen otsaa.

Vaan arvatkaapa, mitä tuli ikävä tämän päähineen kanssa? Pitkää tukkaa! Yhtenä aamuna kiukkupäissäni laitoin tukan ainakin neljästi yrittäessäni väsätä edes jonkinlaista päälakilettiä tähän nykyiseen polkkaan ja lopulta luovutin. Miten kivalta näyttäisikään ranskanletti tai päälaelle koottu nuttura pannan kanssa! Ehkä ensi syksynä...


Tämä blogipostaus on osa Blogisisarten Tervetuloa syksy -sarjaa, jossa nostamme esiin positiivisia puolia tästä pimenevästä vuodenajasta. Eilen Mitäs meille? -blogissa on syksyä vastaanotettu juhlimalla prinsessateemaisia synttäreitä ja huomenna postaa Koruna teemaan sopivan korun esittelyllä. Linkit kaikkiin sarjan postauksiin löytyvät täältä.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Syysretki Vallisaareen

Toissa sunnuntaina säätiedotus näytti koko päiväksi aurinkoa. Siispä pakkasimme eväät reppuun, pyysimme mukaan kaveripariskunnan koiransa kera ja nousimme Vallisaareen vievään laivaan.



Vallisaari oli retkikohdelistalla koko kesän ajan - en tiedä, kertooko enemmän viime aikojen kiireistä vai kesän säästä, että retken toteutus jäi viime tippaan. Vaan parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja saari oli todella kaunis myös näin syyskuussa!

Kiersimme kaikki polut ja kolusimme rakennuksista ne nurkat, joihin sai kurkkia - osa saaresta on edelleen suljettuna, koska entisen sotilaskohteen ympäristössä voi olla monenlaisia vaaranpaikkoja, ja merkityillä poluilla on syytä pysyä.




Näin syksyllä suuri osa saaren kahviloista oli suljettu. Sitä ennakoiden meillä oli tosiaan omat eväät mukana: papu-avokadotortillat upposivat retkeilyn jälkeen mainiosti myös kylminä, lisäksi oli teetä termarissa sekä jälkkäriksi yksi omena-pähkinämuffini per nuppi.

Positiivisesti yllättivät helppokulkuiset polut, hyvät opasteet, viihtyisät eväidensyöntipaikat ja useat, ilmaiset vessat. Saaren metsät ovat luonnontilaisuudessaan todella viehättäviä, ja luonnon valtaamat rapautuneet rakennelmat tarjosivat niin historian kuin scifi-dystopioiden ystävien mielikuvitukselle kutkuttavia yllykkeitä. Reittien varrella on jonkin verran opaskylttejä saaren historiasta, mutta minun mieleeni niitä olisi voinut olla enemmänkin. Mikäli kauniit syyssäät vielä jatkuvat, vielä huomenna ehtii vesibussin kyydillä Vallisaareen!



Vietimme saarella melko tarkkaan kolmisen tuntia. Kännykän askelmittariin kertyi päivän aikana lähes 12 kilometriä kävelyä. Kotiin päästyämme olo olikin oikein tervehenkisellä tavalla tuulettunut ja uupunut!


tiistai 12. syyskuuta 2017

Röllistä tuli seniorikissa! Kymmenen vuotta karvapaakkuja

Syyskuussa on tärkeä merkkipäivä, nimittäin jossakin välissä - harmi, etten ole laittanut päivää ylös - tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun kotiimme saapui eräs oranssi ja villi perheenjäsen, Rölli nimittäin! Röllin - tavallinen maatiaiskissa kun on - tarkka syntymäpäiväkään ei ole muistikirjoihin päätynyt.



Syksyllä 2007 olimme M:n kanssa asuneet yhdessä puolisen vuotta - vuokralla vanhassa ja vähän kulahtaneessa kerrostalokaksiossa Turussa. Syyskuussa matkustimme isoveljeni luokse Huittisiin tapaamaan heidän uutta perheenjäsentään - veljentyttäristä ensimmäinen oli syntynyt pari viikkoa aiemmin. Mikä lie vauvakuume sitten iski, ja yllättäen kävi niin, että me palasimmekin kotiin kissavauvan kanssa. Toinen kissa talouteen tuli siis ihan yhtä harkitsemattomasti kuin ensimmäinen - kissamummo Ullan tarinan voi lukea täältä!


Rölli oli siis veljeni maatilalle syntyneen kissapentueen viimeinen, jolle ei ollut vielä löytynyt kotia. Se oli ajateltu jättää yhdeksi lisäkissaksi heille, mutta kun taloon tuli vauvakin, vilkas kissanpentu tuntui kuulemma rasitteelta. Ottakaa te siitä Ullalle kaveri, sanoi veli, ja lainasi kissankuljetuskorin.

Kotona Ulla murjotti ja murisi sängyn alla kolme päivää, ja sitten kissoista tuli kaverit.


Pikku riiviöstä kasvoi iso ja muhkea kolli, jota mahtavan häntänsä takia usein luullaan rotukissaksi, norjalaiseksi metsäkissaksi. Ehkä "feikkinorskissamme" jotakin rotuverta onkin - eihän maalaiskissojen isäkolleista ole tietoa. Röllin emo kuitenkin oli ihan lyhytkarvainen puna-valkoraitainen peruskissa.


Rölli on sosiaalinen ja jokseenkin "koiramainen" kissa. Se kipittää ovelle nuuskimaan vieraita - siinä missä Ulla ovikellon soidessa juoksee sängyn alle. Rölli tykkäisi ulkoilustakin, ja Turussa asuessamme veimmekin sitä aina silloin tällöin valjaissa jaloittelemaan, mutta nykyisen asunnon pihalla lemmikkien ulkoilutus on kielletty, ja lähipuistoissamme juoksee aika usein koiria irrallaan. Siksi Rölli saa nykyään tyytyä ihastelemaan lintuja ja pörriäisiä lasitetulta parvekkeelta käsin - toisinaan se laajentaa maailmankuvaansa ilman lupaa rappukäytävään asti. Joskus kesälomilla M:n mummulassa kissat sentään pääsevät vähän ulos. Toisin kuin Ullaa, Rölliä matkustaminen ei haittaa ollenkaan.


Vielä seniorinakin puuhakkaalle kissalle pitää kerrostalossa keksiä aina jotakin uutta puuhasteltavaa. Muuten riiviö alkaa riiviöpuuhiin - tai kiusaa Ullaa, joka ei tätä nykyä enää oikein jaksaisi painia nuoremman kaverinsa kanssa.

Vaikka riiviökissan puuhastelut ovat joskus raivostuttavia, ovat ne myös ainainen hauskuuden aihe. Rölli tutkii ja tarkastaa kaiken, mitä asunnossa tapahtuu, tunkee koloihin, pusseihin ja laatikoihin, maistelee ja varastaa kaikkea sämpylöistä pilleihin ja pumpulipuikkoihin. Leluiksi kelpaavat yleensä parhaiten asiat, jotka eivät ole kissanlelua nähneetkään (kuten juuri ne pillit ja pumpulipuikot).

Röllistä tuli myös tyyliltään nimensä veroinen. Pitkä turkki kaipaisi säännöllistä hoitoa myös ihmisavuin, mutta harjaaminen on Röllin mielestä kamalinta ikinä, ja turkinhoito rajoittuukin kahden ihmisen voimin tapahtuvaan satunnaiseen pakkoharjaamiseen ja takkujen poistoon.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Viikonloppu Dublinissa: kulttuuria, olutta ja maisemia



Tänä kesänä matkailu jäi aika vähäiseksi, mutta ehdittiin sentään elokuussa pienelle viikonloppumatkalle. Reissu suuntautui Dubliniin ja oli ensimmäinen kertani Irlannissa, joskin osasin odottaa, että koska Englannin- ja Skotlannin-reissut ovat olleet menestyksiä, varmaan tuolla läntisemmälläkin saarella viihtyisimme. Kesän alussa aloitetun uuden työn myötä lomapäiviä ei varsinaisesti tuhlailtavaksi asti ollut kertynyt, joten matkalla oltiin vain perjantaista maanantaihin. Aika paljon ehti kolmessa kokonaisessa päivässäkin nähdä - meidän kuuluisalla aikataulutetulla "lomailu"tyylillä.

Perjantai tosin aloitettiin rennosti ja illalla vain syötiin ja kuljeskeltiin vähän kaupungilla. Lauantaina sitten jaksettiin aloittaa nähtävyyksien katselu ihan tosissamme: ohjelmassa oli modernin taiteen museo IMMA sekä etukäteen ostettu kierros Kilmainham Gaol -vankilassa. Taidemuseossa oli oikein hieno yliluonnollisen kuvaamiseen keskittyvä erikoisnäyttely As above so below. Monta muutakin näyttelyä toki oli, osa ilmaisia, mutta itse rakennuskompleksi oli aika sekava hahmottaa: sai harhailla aikansa ihmettelemässä, mistä mikäkin näyttely löytyi.


Kilmainham Gaol on museoksi - ja mm. elokuvien kuvauspaikaksi - muutettu vanha vankila, jonka vanhimmat osat ovat 1700-luvulta. Sinne pääsee vain opastetulla kierroksella, joka kannattaa varata netistä etukäteen välttääkseen jonottamisen. Paikka oli aika karu - samoin oppaan tarinat siitä, miten esimerkiksi nälkävuosina vankilaan joutui mm. kerjäämisestä ja jopa varsin nuoria lapsia. Kierroksella oppi paljon myös Irlannin itsenäistymisestä ja sisällissodasta, ja lisää olisi oppinut kierroksen jälkeen vielä museonäyttelyn puolella, mutta niitä kaikkia opasteita ei millään jaksanut lukea loppuun.

Lauantai-iltana meillä oli ohjelmassa vielä teatteriakin. Näytelmä oli Abbey-teatterin Crestfall, jota ei kyllä voinut hyvän mielen näytelmäksi sanoa. Hyvä se kuitenkin oli - vaikuttava ja järkyttävä - ja ilokseni pysyin juonessa kärryillä aivan hyvin, vaikken ihan joka sanaa ymmärtänytkään.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa reissun ulkoilmaosuus. Hyppäsimme bussiin ja ajelimme vähän kauemmas Dublinin keskustasta Howth-nimiseen kylään. Kävelimme noin 12 kilometrin lenkin kauniilla kanervaisilla rantakallioilla, ja sattui vielä niin hyvä tuuri, että ilma oli aivan loistava. Maisemat olivat upeita, eikä näin pieneen patikkapyrähdykseen vaadittu sen kummempia varusteita kuin hyvät, tukevat kengät (polku oli aika kivikkoista välillä).


Koska päivällä oltiin näin reippailtu - ja koska kerran olimme Dublinissa - illalla oli vuorossa vähän palautusjuomaa. Olemme "ilmaisten kävelykierrosten" (Free walking tour) ystäviä, ja tässä kaupungissa valitsimme Whiskey & beer tourin. Kierrosten ideana on siis maksaa lopuksi omantunnon, tulotason ja tyytyväisyyden mukaan - siitä siis lähtökohtainen ilmaisuus. Opas oli mukava, puhelias heppu, joka oli asunut Suomessakin joskus, ja oluiden äärellä introvertinkin oli pakko vähän tutustua muihin kierroksen osallistujiin. Samalla tuli opittua uutta olutlaaduista ja viskistäkin, vaikka en sitä normaalisti juuri juokaan.


Maanantaina olikin jo kotiinlähtöpäivä, mutta lento lähti vasta illalla, joten ehdimme vielä kuljeskella katsomassa kaupungin muita nähtävyyksiä. Yliopistoa ihailtiin vain ulkoa päin, ja kirkoista poikettiin vain yhteen vähemmän turistiseen, St Audoen Churchiin. Se on Irlannin vanhin edelleen toimiva keskiaikainen kirkko, ja myös kiinnostavaan näyttelyyn, jossa kerrottiin kirkon historiasta, oli ilmainen pääsy.

Ruokakuvia ei näiden reissumuistojen seassa tällä kertaa ole, sillä vaikka tavalliseen tapaan laitoimme muistiin Tripadvisorista hyviksi arvioituja ravintoloita, mikään ei oikein noussut mieleenpainuvaksi ruokaelämykseksi. Söimme niin perinteistä kuin terveellisempääkin fish'n'chipsiä, lounasleipiä ja aamiaispannukakkuja sekä ramen-keittoakin, kaikki oli ihan jees mutta ei sen enempää.

Liikuimme reissussa aika paljon julkisilla, lähinnä bussilla ja ratikalla, ja ostimme kolmen päivän matkakortit heti lentokentältä. Matkakortin käyttö oli helppoa, mutta liikenteen epäluotettavuus oli välillä raivostuttavaa. Onneksi ei luotettu aikatauluihin niin vahvasti, että olisi myöhästelevien kulkuvälineiden takia myöhästytty mistään kovin olennaisesta!


Paljon kaikenlaista jäi kuitenkin näin lyhyellä reissulla näkemättä - enkä poikennut edes yhteenkään lankakauppaan! Uskon, että tie vielä joskus vie uudestaan kohti Dublinia, ehkä jonkin hieman pidemmän Irlannin-kiertomatkan yhteydessä.